maanantai 8. huhtikuuta 2019

Väliaika: kahvia ja pullaa!

...Tai leipää ja sirkushuveja. Miten vain. Pientä väliraporttia menneen ja nykyisyyden välillä.

Minähän kirjoitan tätä blogia ns. jälkijunassa, sillä kaikki kirjoitetut asiat ovat jo tapahtuneet. Se on ollut omanlaistaan terapiaa, mutta myös aika raskas sukellus niihin syövereihin joista on jo onnistunut jollain tavalla rämpimään ylös. 
Ja ei, ei tätä pääkoppaa voi jättää pelkän kotikutoisen terapian varaan, vaan kyllä sen sisältöä on huoltanut ihan ammattiapu niin Neuronissa kuin kotioloissakin. 
Eikös sitä sanotakin, että vahva on vasta sitten, kun uskaltaa olla heikko? 




 Kun on katsonut silmästä silmään sitä pimeintä seinää, joka nousee ylös suoraan nenäsi edessä, niin on haastavaa löytää takaisin valoon. 
Marraskuun 28.päivä (2018) leikkauksen jälkeen jalkaterissäni ei ollut lainkaan liikettä ja helmikuun (2019) alussa Neuronista kotiuduttua kykenin kävelemään kepeillä. Huima muutos, eikö? Silti sitä kaikkea edistystä oli haastavaa nähdä itse. 
Koko ajan vertasin (ja vertaan toisinaan yhä) itseäni vain siihen leikkausta ennen kävelevään ihmiseen ja nyt tuijotan kepin kanssa könkkäävää naista peilistä, enkä tahdo uskoa näkemääni.



Neuronissa minulla oli huoneeni vessan ovessa lappu, jossa oli omia tsemppauslauseitani. "I'm stronger than I think", "Päivä kerrallaan" ja muita latteuksia, joita koitin tolkuttaa itselleni. 
Somesta löysin "Positive energy+"-sivut, josta aloin kerätä uusia voimalauseita kuvitusten kera. Minun oli noustava sieltä piemeyden suosta, sillä se vei kamalasti energiaa. Ja jos ylösnousuun tarvittiin positiivisia latteuksia tahi vihreitä elefantteja, niin olkoon sitten niin. Jostain ne tikapuut kohti valoa oli rakennettava.



Ja mitä maailma olisi ilman musiikkia? 
Olen aina ollut lyriikoiden vanki, eikä laulun esittäjällä ole ollut niin suurta painoarvoa. Paitsi jos esittäjä on Dingo :) 
Toinen nimeni on ollut Dingo aina vuodesta 1984 lähtien ja sitä se on ollut tämän kaiken myrskynkin keskellä. 
Puhelimeni soittoääni on "Nahkatakkinen tyttö", joka on omalla kierolla tavallaan minulle omanlaiseni tunnusmusiikki. Sairaalassa vaihdoin välillä soittoääntä, sillä en jaksanut kannatella edes sitä kuvitteellista nahkatakkia mikä ennen antoi voimaa. 
Sitten tapahtui jotain mistä olen ikuisesti kiitollinen eräälle ihanalle arjen Enkelille. -Olin Neuronissa huoneessani katsomassa televisiosta uusintojen uusintoja, kun puhelimeni ilmoitti tulevasta WhatsApp-videopuhelusta. Ja yht'äkkiä en ollutkaan enää se itsesäälissä pyörivä invalidi Neuronin pedissä, vaan Nahkatakkinen tyttö Neumannin live-keikalla Helsingissä. Sinä iltana soittoääni vaihtui takaisin Nahkatakkiseen tyttöön.



Spotify-palveluun rakensin "Murrrrr!"-biisilistan,johon kokosin biisejä joiden avulla aloin ottaa sekä fyysisiä, että henkisiä askeleita Neuronin käytävillä. 
Itseoikeutetusti lista alkoi Dingon "Lähetyssaarnaajalla", sillä se on THE biisi mikä on ollut minun elämän iloissa ja suruissa aina mukana. Dingon lisäksi listalta löytyi Apulantaa (of course), Ellinooraa (vanha kunnon Elefantin paino), Vilkkumaan Maijaa (uutta ja vanhaa), PMMP:tä (toimii aina!), Pink:iä (Try ja F*cking perfect <3) , Putron Samulia (lyriikoiden kuningas), Kaija Koota (kova mimmi) sekä uusia sovituksia lallatteleva Leo Moracchioli.
Silmäsi näkivät loputtomat käytävät ja huonosti toimivat jalat, mutta korvasi kuulivat sanoja, jotka auttoivat jaksamaan ja jatkamaan.


Mutta vaikka sinun otsaasi tatuoitaisiin positiivisuuden perikuvat ja korvissa soisi voimabiisit 24/7, niin mikään ei ole yhtä voimaannuttavaa kuin läheistesi tuki ja rakkaus. 
Ilman rakasta peruskalliotani ja rakkautemme hedelmiä en olisi jaksanut alkua pidemmälle (tälläkään kertaa). 
Vaikka fyysista välimatkaa oli yli sata kilometriä, niin silti henkisesti sydämet löivät samaan tahtiin. Kun oli oikein tiukka paikka, niin kuvittelin mieheni kädet ympärilleni ja sanomassa "Ei mitään hätää, tästäkin selvitään". -Onneksi nykyteknologia tuli avuksi ja sain nähdä perheeni videopuheluiden välityksellä. Ei ole parempaa musiikkia korville, kuin hieman murahteleva teini kertomassa päivän kuulumisia tai pieni neiti pulputtamassa omista touhuistaan. 
Mutta parhainkaan teknologia ei korvaa todellista maailmaa ja kaipaus oli suuri kilometrien molemmissa päissä.


Kuluneet kuukaudet ovat olleet matka, jota en koskaan  uskonut joutuvani kokemaan. Toki on muistettava ja muistutettava itseään siitä, että olen elossa. Minulla on perhe ympärilläni. Minulla on uskomaton tukiverkko ystävistäni ja läheisistäni. Anteeksi, kun en ole jaksanut vastata jokaiseen puheluun ja viestiin, mutta arvostan ihan jokaista yhteydenottoa. Jo pelkkä ystävän nimen näkyminen puhelimen näytöllä tulavan puhelun merkiksi on antanut minulle voimaa. 
En ole ollut missään vaiheessa yksin. 

Elämä heittää tielle yllättäviä esteitä ja on opeteltava ottamaan uusia askelkuvioita. Välillä ihan kirjaimellisesti. 

Edelleenkään en allekirjoita sanontaa "Kenellekään ei anneta enempää kuin jaksaa kantaa". Se on paskapuhetta. Tässä alkaa olla melko raskas reppu selässä.
Kun on elämänsä ensimmäiset 10 vuotta viettänyt enemmän tai vähemmän sairaalaelämää,sen jälkeen ottanut vastaan diagnooseja ja toimenpiteitä, synnyttänyt alle kilon painoisen lapsen ja nyt menettänyt osittain kävelykykynsä, niin hiljalleen alkaa repun hihnat katkeilla. 

Onneksi siellä repussa on myös paljon hyvääkin. Lainatakseni erästä ammatti-ihmistä: "Paljon olet joutunut kestämään, mutta kaikesta olet selvinnyt.".  Ja selviän tästäkin. Ei ole vaihtoehtoa.











Ei kommentteja: